Väittelijän aseet
Väittelyn onnistuminen edellyttää lujaa uskoa omaan asiaan sekä kykyä saada kuulijatkin oman mielipiteen kannalle tai ainakin ymmärtämään sitä. Väittelijän henkilökohtaiset ominaisuudet, tiedostetut vahvat puolet ja heikkoudet määräävät ne keinot, joilla päämäärään pyritään. Taitava esiintyjä pyrkii tempaamaan kuulijat puolelleen kuvailun ja samastuksen keinoin eli vetoamalla yleisön tunteisiin. Toinen taas tukeutuu vain painaviin tosiasioihin, joilla pommittaa vastustajaa.
Tyylieroista riippumatta yksikään menestystä toivova väittelijä ei voi vähätellä tosiasioiden merkitystä todistelun kivijalkana. Parhaiten tosiasiat toimivat silloin, kun ne itsessään ovat kiintoisia ja välittävät vaikutelman esitettyjen väitteiden kiinnittymisestä lujasti todelliseen elämään.
Väitteitä voidaan tukea myös tekemällä ne kuulijalle eläviksi ja läheisiksi esimerkkien avulla. Juuri onnistuneet esimerkit voivat murtaa yleisön puolustusmuurin vaikuttamalla järjen ohella tunteeseen. Esimerkki yksinkertaistaa viestin ja muuttaa sen käsin kosketeltavaksi todellisuudeksi. Esimerkit tuovat esitykseen myös vaihtelua, joka pitää kuulijat tarkkaavaisina. Kokenut väittelijä tietää, että joistakin tosiasioista on paras olla vaiti ja toivoa, ettei vastaväittäjäkään niihin puuttuisi. Odotettavissa olevia epämiellyttäviä kysymyksiä varten on kuitenkin pyrittävä miettimään vastauksia jo etukäteen.
Tosiasioita voidaan perusteluissa käyttää hyväksi kahdella tavalla. Ensinnäkin voidaan toimia niin, että kootaan joukko yksittäistapauksia, käsiteltävää kysymystä koskevia tosiasioita, joiden perusteella tehdään omaa kantaa tukeva johtopäätös. Tällaista päättelyä sanotaan induktioksi. Toisaalta lähtökohdaksi voidaan ottaa jokin eettisesti tai moraalisesti kiistaton lopputulos ja osoittaa, että tietyt väittelijän kannattamat toimintamuodot edistävät juuri tätä päämäärää. Tällaista päättelyä kutsutaan deduktioksi .
Väittelypuheenvuoroissa on erityistä huomiota kiinnitettävä ilmaisun johdonmukaisuuteen ja selkeyteen. Puheen on rakenteellisesti vastattava ajatuksen sisältöä. Puhujan tarkoitus ei saa jäädä hämäräksi – huono ilmaisu tai muotoilu antaa vaikutelman asian huonosta hallinnasta. Väittelijä voi lisätä ajatuksenjuoksunsa johdonmukaisuutta tekemällä keskustelun mittaan pikaisia muistiinpanoja ja yhteenvetoja jo esille tulleista asiakokonaisuuksista. Oman kannan korostamisessa ei pidä sortua liioitteluun, yliampuvien väitteiden esittämiseen tai kohtuuttomuuksiin. Ne voivat helposti viedä väittelijältä kuulijoiden arvostuksen. Myös huumorin keinoin voidaan virkistää kuulijoita tai esittää jokin pääkohta tai –väite kuulijoita yllättävässä valossa.
Hyvä esimerkki tehokkaasti toimineesta kuvakielestä on lause, jolla Walter Mondale pysäytti Gary Hartin voittokulun USA:n presidentinvaalitaistelussa 1984:
Televisioväittelyssä ennen esivaalien ns. supertiistaita Mondale kääntyi Hartin puoleen:
”Gary, kun kuulen sinun alinomaa jankuttavan joistakin uusista arvoista, mieleeni nousee tuo tuttu iskulauselause: Missä on pihvi? – Mondale sai naurajat puolelleen ja hänen kampanjansa ratkaisevan piristysruiskeen. Mondalen käyttämä lause oli katselijoille tuttu kahden kilpailevan hampurilaisvalmistajan mainoskampanjasta.